Igor ja Aleksei

Igor Fedotov oli perheen ainoa lapsi. Hän asui yhdessä vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa kaksiossa Pietarin keskustassa. 80-luvun loppupuolella vanhemmat jäivät työttömiksi ja alkoivat juopotella. Isoisä kuoli ja isoäiti sairastui vakavasti, eikä kukaan enää huolehtinut Igorista. Vanhemmat myivät kodista kaiken mahdollisen ostaakseen vodkaa, ja koti muuttui irtolaisten juopottelupaikaksi.

-  Yhä useammin kuljeskelin päiväkausia kadulla ja yövyin kavereiden luona. Kun palasin kotiin, ei poissaoloani huomannut kukaan muu kuin isoäiti, Igor muistelee.

Kertaheitolla Igorin elämä paheni entisestään; kerran kotimatkalla hän näki yllättäen isän ruumiin kaatopaikalla. Poika vetäytyi täysin kuoreensa ja alkoi käyttäytyä kuin isää ei koskaan olisi ollutkaan.

Vuonna 1991, kun Igor pääsi kolmannelta luokalta, äiti ja isoäiti myivät asuntonsa ja muuttivat ryyppykavereiden luo. Igorilla ei ollut paikkaa minne mennä ja niin hän päätyi kadulle.

-  Pahinta oli talvi ja kylmyys ja alituinen nälkä.  Asuimme kerrostalojen kellareissa. Muut pojat varastivat ruokaa, itse en uskaltanut. Pelkäsin, että jään kiinni ja minut hakataan.

-  Kerjäsin metroasemalla. Iltaisin söimme ja haistelimme liimaa. Joskus joku pojista toi vodkaa. En pitänyt siitä, mutta minua olisi ivattu, jos en olisi juonut.

Asuttuaan neljä vuotta kadulla Igor tapasi kerran katulasten ruokalassa sosiaalityöntekijän, jolle sai kerrottua tilanteensa. Tämä ehdotti hänelle turvakotiin menemistä. Igor oli silloin 13-vuotias ja väsynyt katuelämään.

-  Turvakodissa sai syödä niin paljon kuin jaksoi, oli lämmintä, puhtaita vaatteita, ihmisiä, jotka alkoivat huolehtia minusta. Tuli sellainen rauhallinen olo, Igor miettii ensimmäisiä vaikutelmiaan.

-  Siellä sain myös kuulla, että on olemassa Jumala. Uskon, että Jumala johdatti minut turvakotiin, eikä antanut menehtyä kadulle.

Igor oli opiskeluissa jäänyt pahasti jälkeen ikäisistään ja joutui samalle luokalle itseään nuorempien kanssa. 17-vuotiaana hän pääsi yhdeksänneltä luokalta ja meni ammattikouluun.

Turvakodin ensimmäiset asukkaat olivat jo isoja ja syntyi ongelma, mihin nämä nuoret sijoitettaisiin. Vastauksena siihen tarpeeseen perustettiin tukiasuntola nuorille. Kesällä 2000 Igor ja muut turvakodin vanhimmat pojat remontoivat asuntolan ja muuttivat sinne asumaan.

-  Tukiasuntolassa opin valmistamaan ruokaa, ompelemaan ja tekemään huonekaluja.   Työntekijöiden kanssa keskustelin kaikista ongelmista. Minuun suhtauduttiin kuin aikuiseen.

-  Muistan kun sain ensimmäisen palkkani ja ostin kaikille paljon herkkuja. Kun sain seuraavan palkkani, kävin asuntolan Elena-tädin kanssa ostamassa itselleni hyvät kengät.

Valmistuttuaan ammattikoulusta Igor oli 20-vuotias. Iästään huolimatta hän oli vielä lapsi. Yritykset elää yksin epäonnistuivat, ja Igor palasi aina takaisin asuntolaan. Sitten Igor tutustui Juliaan. Nuoret rakastuivat ja muuttivat yhteen asumaan. Igor työskentelee lastaajana ja Julia kirjanpitäjänä.

-  Minulla on nyt kaikki hyvin, hyvä työpaikka, rakas ihminen vierellä. Tänä vuonna aiomme mennä naimisiin. Saan oman perheen, josta voin huolehtia, Igor myhäilee tyytyväisenä.

Aleksei ja kitara

Myös Aleksei Ermekshovin lapsuutta varjosti vanhempien alkoholismi. Lisänä oli vielä isäpuolen toistuvat lyömiset ja kotoa pois heittämiset. Myös asunnon kanssa kävi samoin; koti myytiin ja Aleksei päätyi kadulle.

-  Se oli hirveää aikaa; varastamista, kerjäämistä, tappeluita ja imppaamista. Nyt tuntuu ihan epätodelliselta, että elämäni oli sellaista kokonaista kolme vuotta.

 Aleksein pelastukseksi koitui kaduilla kiertävä sosiaalityöntekijä, Sergei Rezanov, joka ehdotti turvakotiin menemistä. 14-vuotias Aleksei muutti samaan turvakotiin, jossa Igor jo asui.

-  Aluksi en pitänyt siitä, että ei saanut mennä ja tulla vapaasti ja kerran karkasinkin. Tulin kuitenkin pian takaisin, kun ymmärsin, että turvakodissa on paljon parempaa kuin kadulla.

-  Suomesta saimme lahjoja ja jokainen sai luistimet. Suurin yllätys oli syntymäpäiväni vietto, kadulla ei paljon juhlia vietetty. Sain lahjaksi kitaran, jolla opettelin soittamaan. Tein omaa musiikkia ja meillä oli rokkibändi, se oli hienoa aikaa.

Myös Aleksei osallistui tukiasuntolan remonttiin ja muutti sinne ensimmäisten joukossa. Hän opiskeli iltaisin ja päivät teki töitä rakennuksilla.

Aleksei, Igor ja kaksi muuta asuntolan poikaa olivat puoli vuotta Suomessa puutarhalla töissä. Ansaitsemillaan rahoilla Aleksei osti itselleen pakettiauton ja alkoi sillä myydä kalaa suoraan kauppoihin.

 Vuonna 2002 Aleksei vuokrasi asunnon itselleen. Nyt hän on naimisissa, ja vaimonsa Svetlanan kanssa heillä on 4-vuotias tytär. Suunnitelmissa on oman asunnon hankinta.

-  Vasta turvakodissa näin, miten elämä voi olla mielenkiintoista ja mukavaa. Miten eri lailla asiani voisivat olla, jos en olisi kadulla kohdannut sosiaalityöntekijää ja päässyt turvakotiin.

Usko tulevaisuuteen

Tukiasuntolan johtajan Elena Levshinan työhön kuuluu nuorten valmentaminen itsenäiseen elämään

.

-  Aleksei on päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen ja uskon, että hän tulee hyvin pärjäämään elämässä. Igoria on onnistanut, kun hän on löytänyt kunnollisen elämänkumppanin, joka tukee häntä, Elena pohtii.

-  Turvakodissa ja tukiasuntolassa Igor ja Aleksei ovat saaneet hengellisen kasvatuksen, he ovat saaneet kokea Jumalan rakkautta, joka kantaa heitä eteenpäin.