Apua perheille

Katulapsityön koordinaattori Tuija Pennanen vieraili Pietarissa joissakin avun piirissä olevissa perheissä.

Tässä kuulumisia työn marraskuun tukirengaskirjeestä

Istumme turvakodin kahvipöydän ääressä ja puhumme siitä, miten monilla vanhuksilla ja lapsiperheillä on taloudellisesti hyvin tiukkaa.

Säätiön johtaja Tatjana Voronina kertoo, että hän oli edellisenä iltana ollut ruokakaupassa jonottamassa lihatiskille. Tiskillä oli vuorossa vanhus, joka pyysi  kaikkein pienintä kanankoipea. Myyjä näytti koipea ja vanhus kysyi sen hintaa. Koipi maksoi vain muutaman ruplan, mutta se oli liian kallis ja vanhus kysyi, eikö olisi vielä pienempää koipea. Sitä ei ollut, jolloin Tatjana astui vanhuksen luo ja antoi hänelle rahaa. Vanhus ei olisi millään kehdannut ottaa rahaa, mutta suostui lopulta. Tatjanan lähdettyä kaupasta vanhus seurasi perässä ja kiitteli saamastaan lahjasta.

Tatjana ja turvakodin johtaja Larisa kertoivat, miten monet eläkeläiset ovat vastaavassa tilanteessa. Jos maksaa asunnon vuokran, ei ruokaan jää enää paljon mitään.  Sama tilanne on monessa lapsiperheessä.

Kriisiperheiden määrä on kasvanut, mikä johtuu useista syistä. Yksi tärkeimmistä on se, että tämän päivän vanhemmat ovat 90-luvun vaikeiden vuosien lapsia ja nuoria. Suurin osa heistä tulee huonoista perheoloista tai lastenkodeista. He ovat passiivisia ja avuttomia. Suurimmasta osasta perheitä puuttuu isä, ja äiti 3-4 lapsen kanssa asuu pienessä huoneessa yhteisasunnossa.

Juuri tällaisia perheitä me autamme. 

Kävimme tutustumassa kolmeen uuteen perheeseen, joita alamme tukea. Kaikissa näissä perheissä on kolme lasta ja ainoastaan yhdessä on myös isä.

 Ensimmäisessä perheessä asuu äiti, Oksana, kolmen pienen lapsen kanssa. Oksana on orpo, ja hän on kasvanut vaikeissa olosuhteissa tätinsä hoidossa. Oksana pärjäsi huonosti koulussa, viihtyi kadulla ja sai suoritetuksi vain kuusi luokkaa. Tultuaan aikuiseksi hän muutti pois kotoa ja tapasi tulevien lastensa isän, joka oli muuttanut Tadzikistanista. Kolmannen lapsen syntymän jälkeen isä palasi kotimaahansa jättäen perheen oman onnensa nojaan. Oksana ei ole töissä, koska kuopus ei ole vielä vuottakaan.

Perhe asuu yhteisasunnon yhdessä pienessä huoneessa hyvin vaatimattomissa oloissa. Vain vanhimmalla tyttärellä on oma sänky, keskimmäinen tytär, äiti ja vauva nukkuvat lattialla patjoilla. Lasten terveys on heikko, ja he sairastavat usein. Perhe pärjää vain hädin tuskin, eikä lasten ruokaankaan aina riitä rahaa. Ainoa tulon lähde on lapsilisät, yhteensä 4000 ruplaa eli vajaa 100 euroa. Vuokravelka on suuri ja lapsilla ei ole talvitakkeja.

Perheissä oli mukanani Eija Keinänen, joka kirjoittaa tuntemuksistaan:

”Vierailumme 12 neliön huoneessa asuvassa 5-henkisessä perheessä puhutteli. Huonokuntoiseen, pissanhajuiseen tilaan (kotiin) mahtuu juuri ja juuri nukkumaan. Voi kuvitella, miten ahdasta on päivisin lasten ja vanhempien ollessa kotona.

Miten lisäksi taloudellisessa ahdingossa elävien ihmisten psyyke kestää paineet kuukaudesta toiseen, jopa vuodesta toiseen? Miten he pysyvät koossa `selväjärkisinä`, ilman että paha olo tukahduttaa viimeiset toivonrippeet? Ilman, että mieli räjähtää tavalla tai toisella?

Näemme vierailuilla vain päällimmäisen hädän, miten paljon jääkään näkemättä? Rakas Isä Jumala, sinä näet totuuden. Sinä olet ainoa toivomme ja todellinen auttajamme. Käännä kasvosi hädässä olevien puoleen ja kirkasta itsesi heille!”

Andrein paluu kotimaahansa

19-vuotias Andrei tuli kuusi vuotta sitten Kazahstanista Pietariin. Hän joutui huonoon seuraan, ei käynyt koulua eikä ollut missään töissä. Pojan ollessa kerran haistelemassa liimaa kaveriensa kanssa eräässä kellarissa siellä syttyi tulipalo. Andrei sai vakavia palovammoja ja joutui viettämään melkein kaksi vuotta sairaalassa.

Puoli vuotta sitten Andrei tuli tukiasuntolaamme. Ulkomaanpassin lisäksi pojalla ei ollut mitään muita henkilötodistuksia. Maahanmuuttoviranomaiset vaativat häntä palaamaan Kazahstaniin. Asuntolan kasvattajat lähettivät Kazahstaniin kyselyn pojan omaisista. Kävi ilmi, että äiti oli kuollut ja isä asuu yksin. Puhelimessa isä kertoi odottavansa kovasti poikaa kotiin.

Paluumatkaa varten tarvittiin paljon rahaa, ja Andrei työskenteli kuukauden rakennuksella ansaitakseen rahat lentolippuun. Lokakuun alussa asuntolassa vietettiin läksiäisiä. Andrei asuu nyt isän kanssa ja on soittanut asuntolaan muutaman kerran. Poika on ryhtynyt hankkimaan henkilöpapereita ja hänellä on toiveikas mieli tulevaisuuden suhteen.

Ennen lähtöään Andrei kirjoitti asuntolan muistoalbumiin:

”Kiitän lämpimästi kaikkia kasvattajia siitä, mitä olette tehneet hyväkseni. Kiitän rajattomasta hyvyydestänne ja lämmöstänne. Ette hylkää ketään, jolla on vaikeaa. Kun olin menettänyt toivoni, autoitte minua tekemään oikeita päätöksiä. Minusta tuli tasapainoisempi, ja aloin uskoa itseeni. Minua autettiin ymmärtämään tilanteeni ja tekemään ainoa oikea päätös palata kotiin isän luokse.

Olen täällä oppinut valmistamaan ruokaa, hoitamaan taloutta ja tekemään remonttia. Kiitos, että olette olemassa minun kaltaisiani varten.”