Jokaiseen turvakodin huoneeseen oli improvisoitu työpaja. Niissä kävi kova vilske: valmistettiin naamioita, askarreltiin paperista, tehtiin pieni nukketeatteriesitys turvakodin elämästä. Juhlat jatkuivat toisena päivänä, kun päiväkeskuksen lapset tulivat esittämään näytelmän. Monet näistä keskuksen pikkutaiteilijoista ovat ystävystyneet poikiemme kanssa, sillä he käyvät samassa Eremitaasin taidekerhossa.

Turvakodin 18-vuotiaat Filip ja Aleksei ovat muuttaneet tukiasuntolaan. Kumpikin asui turvakodissa useampia vuosia ja muut pojat ikävöivätkin heitä kovasti. Filip ja Aleksei käyvät kyllä usein turvakodissa vierailulla ja kertovat, miten mukavaa asuntolassa on. Pojat ikävöivät myös jo aiemmin pois muuttanutta Kostjaa, joka on armeijassa. He ovat lähettäneet hänelle jo kaksi pakettia ja kirjoittaneet kuulumisia. Kirjeitä pojat kirjoittavat myös sairaalaan Vitalikille, joka pääsee pian pois ja palaa takaisin turvakotiin.

Turvakodissa ottaa nyt entistä enemmän vastuuta Ljosha, josta kodin johtaja Larisa kertoo:

”Toukokuussa tulee neljä vuotta siitä, kun Ljosha veljensä Juran kanssa muutti turvakotiin. Ljosha oli vähän yli kymmenvuotias, kun hänet otettiin huostaan eikä hän ymmärtänyt, miksi näin tehtiin. Äiti joi melkein joka päivä, kävi työssä satunnaisesti eikä pitänyt lainkaan huolta lapsistaan. Suurimman osan ajasta lapset olivat omissa oloissaan ja kadulla. Vaikeuksia oli myös koulussa. Lisäksi kotona oli jatkuvaa riitaa. Ahtaassa kolmiossa asui 12 lähisukulaista, joiden välillä ei kuitenkaan ollut hyviä ja rakastavia suhteita. Jostakin syystä ei edes pieniä veljeksiä Ljoshaa ja Juraa rakastettu, vaan välillä heidät suorastaan ajettiin kadulle.

Rauhaa, huolenpitoa ja rakkautta, säännöllistä ravintoa, siistit vaatteet ja puhtaan vuoteen pojat saivat vasta turvakodissa. Ljoshan oli vaikea kotiutua turvakotiin. Erityisen vaikeaa oli niihin aikoihin, kun äiti synnytti Varenka-siskon. Ljoshan koulu alkoi mennä huonosti, ja hänestä tuli aggressiivinen ja ärtyisä. Hänen kanssaan oli vaikea tulla toimeen eikä häntä kiinnostanut mikään. Samoihin aikoihin alkoi murrosikäkin.

Nyt Ljosha on miehistynyt. Viime syyskuussa hän täytti 14 vuotta. Hänestä on tullut vastuuntuntoinen ja harkitseva. Kun turvakodin vanhimmat – Filip ja Aleksei – muuttivat pois, Ljoshasta tuli heti joukon uusi johtaja. Ljosha on suorastaan puhjennut kukkaan; hän hymyilee ja nauraa enemmän ja iloitsee elämästä. Ja miten hyvä apu hän onkaan aikuisille! Ljosha kattaa pöydän, auttaa pienempiä läksyissä ja tekee pieniä korjaustöitä. Koulussakin ollaan meidän Ljoshaan tyytyväisiä. Hän ei enää murehdi sitä, etteivät he veljen kanssa voi asua kotona.”

Tukiasuntolaan on tullut uusi nuori mies, Juri. Asuntolan johtaja Elena kertoo hänestä:

”Juri asui yhdeksänvuotiaaksi asti vanhempiensa kanssa Pietarissa. Vanhempien erottua asunto myytiin ja Juri jäi äitinsä kanssa ilman asuntoa. Jonkin aikaa he elivät tuttavan luona. Äiti alkoi juopotella, jäi pois työstä ja laiminlöi lastaan. Juri oli usein nälkäinen ja jätti menemättä kouluun. Humalassa ollessaan äiti hakkasi poikaa purkien tähän koko katkeruutensa epäonnistuneesta elämästään. Onneton ja hakattu lapsi pakeni kotoa kadulle.

Vuosi eron jälkeen äiti muutti pois Pietarista sukulaisten luo jättäen kymmenvuotiaan poikansa kohtalon huomaan. Isää ei kiinnostanut poikansa kohtalo, eikä Juri tiennyt, missä isä asui. Poika muutti kadulle, nukkui kellareissa ja ystävien luona. Täysin varattomana Jurilla ei ollut rahaa ruokaan ja hän alkoi varastella. Saatuaan Jurin taas kerran kiinni varkaudesta, miliisi sijoitti hänet erääseen turvakotiin. Sieltä käsin Juri meni takaisin kouluun. Työntekijät alkoivat selvittää isän olinpaikkaa, ja kävi ilmi, että hän oli kuollut. Pian kuoli myös äiti ja Juri jäi orvoksi. Kuultuaan äidin kuolemasta, Juri lähti turvakodista ja alkoi taas elää kadulla. Poika koetettiin sijoittaa useampaan turvakotiin, mutta hän lähti kaikista omille teilleen.

Sitten pojan huoltajuuden ottivat itselleen Leningradin alueella asuvat sukulaiset. Tässä perheessä poika asui melkein neljä vuotta. Valitettavasti kuitenkin rahaongelmista aiheutuvat riidat ja alinomaa toistuva rähinä pakottivat Jurin muuttamaan pois tästäkin perheestä.

Paettuaan huoltajansa luota Juri palasi Pietariin ja alkoi taas yöpyä porttikongeissa. Hän yritti olla rakennuksilla töissä, mutta asunnottomalle työnteko oli vaikeaa ja hän sai potkut.

Juri oli epätoivoinen, koska ei tiennyt, mitä tekisi ja missä asuisi. Kukaan koko maailmassa ei tarvinnut häntä. Hänellä ei ollut enää voimia jatkaa olemassaolon taistelua, elämän jatkamisessa ei tuntunut olevan mieltä. Etsiessään apua ja asuinpaikkaa, Juri kääntyi valtion alaikäisille tarkoitetun kuntoutuskeskuksen puoleen. Koska tässä keskuksessa voivat saada paikan vain alle 18-vuotiaat, ja Juri on 20-vuotias, hänet lähetettiin tukiasuntolaamme.

Kun Juri tuli asuntolaan, hän näytti kuolemanväsyneeltä, täysin nääntyneeltä ja läpikotaisin onnettomalta ihmiseltä, vaikka olikin kiitollinen meiltä saamastaan turvapaikasta. Ensimmäisinä päivinä Juri vain söi ja lepäsi. Häntä ei voinut katsoa kyyneleiden tulematta silmiin. Kuinka paljon tämä nuori mies oli lyhyen elämänsä aikana joutunut kokemaan onnettomuutta, ajelehtimista ja nöyryytystä!

Autoimme Juria löytämään työpaikan. Hän pääsi apumieheksi rakennukselle. Juri tekee kymmentuntisia työpäiviä, muttei pelkää työtä eikä pakkasia. Hän on yksinkertaisesti onnellinen, että hänellä on nyt paikka, jossa asua ja jossa häntä autetaan ja tuetaan.”